keskiviikko 28. syyskuuta 2011


Saoirse katseli kuinka pienet vesipisarat valuivat pitkin vaunujen lasia jättäen jälkeensä juovat, jotka kumminkin pian hävisivät tehdäkseen tilaa uusille pisaroille. Hän veti keuhkoihinsa kylmää ilmaa ja päästi sen pian ulos. Tämän sisällä velloi painava tunne, jota vahvisti hänen rinnassaan sykkivä tykytys. Vaikka hän yrittikin ajatella selvästi, mikään ei tuntunut olevan oikeaa ja asiat pyörivät hänen päänsä sisällä kuin vuoristorata huvipuistossa.
Saoirselle oli tauottu kohtalo, jota hän oli päättänyt muuttaa. Ajatus pakko avioliitosta miehen kanssa, jota hän ei voi sietää sai hänen ihonsa väreilemään inhosta. Kaikenlisäksi tuo mies oli ylimielinen ja itsekäs. Mutta sehän ei ollut päätarkoitus, että hänellä oli asiat hyvin. Heidän avioliitollaan piti olla vaikutus hänen vanhempiensa rahatilanteeseen ja hänen sukunsa maineeseen. Kukaan ei pitänyt häntä elävänä. Hänestä tuntui kuin hän olisi vain kaunis uniikki maljakko, jota ihailtiin ja jota kohdeltiin niin kuin näki parhaakseen, mutta maljakolta ei koskaan kysytty lupaa.


Saoirse pudisteli päätään ja siirsi katseensa käsistään takaisin pihalle. Sade oli laantumassa ja aurinko oli pilkistämässä tummien pilvien takaa ensimmäistä kertaa moneen päivään.
”Saoirse, tahdotko jaloitella ennen kuin jatkamme matkaa?”, mies tuli kysymään häneltä. Hänen solisevan pehmeä äänensä sai aina Saoirsen olon mukavaksi. Sen kuuleminen oli samanlaista kuin nauttisi jotain makeaa viiniä. Hän tyytyi nyökkäämään miehelle ja astui varovasti vaunujen ovesta ulos. Saoirse asetti jalkansa kylmään maahan ja hymy nousi tämän huulille, kun tunsi maan vapauden imeytyvän häneen.
”Tule”, hän sanoi miehelle ja otti tämän kädestä kiinni. He juoksivat kohti metsää nauraen. Saoirse tanssi nurmikolla miehen edessä ja tämän nauru sai miehenkin olon vapautuneeksi.
”Se oli hauskaa”, mies sanoi ja katsoi Saoirsea syvälle tämän silmiin, samalla tapaa kun hän katsoi niihin ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten. ”Minä rakastan sinua”, hän lausui ääneen. Saoirse kurottautui lähelle miestä, silittäen tämän poskea samalla ja kuiskasi:”Minäkin rakastan sinua Azure.”
Sitten Azure painoi ruusunpunaiset pehmeät huulensa Saoirsen huulia vasten. Muu maailma suli heidän ympäriltään ja hetken olivat vain he. Azure maistoi huulillaan naisen vapauden ja rakkauden. Se maistui keväältä, raikkaalta ja puhtaalta. Saoirsen lämpö vahvisti tuon tunteen ja se sai miehen olon varmaksi ja tuntui hetken ajan kuin hän olisi maailman vahvin ihminen ja hän voisi tehdä mitä hän ikinä tahtoisi.
”Lupaatko, että jos meidän matkamme ei onnistu, että et ikinä unohda minua”, Saoirse sanoi hennolla äänellään. Azure painoi tytön pään tämän rintaa vasten ja alkoi hennoin liikkein silitellä tytön hiuksia. ”Älä sano noin kultaseni. Usko siihen, että kaikki päätyy parhain päin. Miten voisin unohtaa sinut, kun olet osa minua”, hän vastasi hiljaa, mutta tarpeeksi kovaa, jotta Saoirse kuuli hänet.
Auringon kultaiset säteet valaisivat heidät ja se lämmitti heitä, vaikka maa oli märkä ja kylmä. Heidän rakkautensa oli tarpeeksi vahvaa ja se pystyisi sulattamaan syvemmänkin jäätikön. Vain he kaksi muodostivat yhdessä jotain mitä harva ymmärsi, kahden ihmisen sydämien välisen liiton.


Aurinko pisti Saoirsen silmiin kun hän yritti hahmottaa sen missä hän oli ja kenen kanssa. Pian hänelle muistui mieleen edellis yö ja heidän pako matkansa. ”Azure! Meidän pitää mennä, me nukahdimme, me… Kohta on liian myöhäistä”, hän huusi hädissään ja nousi ylös.
”Ei hätää kultaseni, eivät ne meitä löydä. Olemme kaukana…”, Azure aloitti, mutta hänen puheensa keskeytti aseen laukauksen ääni.
”He ovat täällä”, kuului jonkun miehen matala ääni, joka oli täynnä vihaa. Se kaikui kivistä, joita oli aukiolla.
”Azure, tule”, Saoirse sanoi kyyneleet silmissä vaistoten sen mikä heitä odotti. Azure tiesi mistä oli kyse ja tarttui naisen kädestä. He lähtivät juoksemaan kohti syvemmälle metsään.
Oksat raapivat heidän ihoaan verille ja kivet pistelivät heidän jaloissaan. Saoirse itki hädissään ja hengitti hyvin nopeaan tahtiin. Hän pelkäsi. Metsä kävi kokoajan tiheämmäksi ja aurinko jäi piiloon tiheiden puiden taakse. Saoirse yritti saada lohtua Azuren lämpimästä kädestä, mutta edes hänen läsnäolonsa ei saanut hänen oloaan paremmaksi. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja sanoi: ”Meidän on turha paeta sitä, mikä kumminkin meitä odottaa. Minä luovutan” Azuren katse vaelteli pitkin tytön hätääntyneitä ja pelokkaita kasvoja, mutta hän tiesi, että tyttö puhui vain totta. He jäivät seisomaan aukiolle ja kuulivat miesten askeleet lähellä heitä. Azure puristi lujasti tytön kättä ja rukoili, että he päätyisivät jonnekin hyvään paikkaan, jossa kukaan ei tulisi heidän rakkautensa väliin. Ennen kuin miehet virittivät aseensa ja ampuivat heitä Azure kuiskasi Saoirselle: ”Yhdessä, aina

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Katselin hänen kauniita norsunluunvalkeita kasvoja, joita korosti hänen tammen väriset hiukset. Hänen ruusunpunaiset pehmeät huulet olivat kaartuneet hentoon hymyyn ja minun teki mieli siirtää hänen hiuksiaan tämän kasvoilta, jotta voisin ihastellä hänen kauneuttaan paremmin. Siirsin katseeni nopeasti muualle, jottei hän huomaisi, että katselin häntä. Sydämeni takoi rinnassani lujemmin sen tunteen takia mitä hän minulle tuotti. Se tunne oli kuin lämmin kevät tuulahdus kylmän talven jälkeen, lämmittävä auringonsäde iholla ja voimakas ruusujen tuoksu.
Siirsin kättäni koskettaakseni häntä, tunteakseni edes hieman hänen lämpöään kylmällä ihollani. Minun teki mieli sulkea hänet syliini vain siksi, että tahdoin tietää kuinka voimakkaan tunteen sielujemme palo saisi aikaan. Tahdoin pidellä hänen hentoa kehoaan vasten rintaani turvatakseni hänet maailman vaaroilta ja peloilta.
Tuo nainen oli kuin kukka, joka niityllä kaunein värein lumosi ihmisiä ja tuoksullaan vahvisti ihanuuntensa. Hän ei ollut vain joku nainen muiden joukossa, hän oli ainutlaatuinen minulle. Minun ei tarvinnut tehdä kaikkeani, jotta saisin hyväksynnän, niin kuin tein muiden seurassa. Hänen kanssaan pystyin olemaan vain oma itseni.
Vaikka maailmassa on paljon sanoja, mikään sana ei ole tarpeeksi kaunis kuvastamaan tuota naista. Nainen oli kuin tabu, kielettyä ja silti puoleensa vetävää. Vaikka yrittäisin ei hän ymmärtäisi tunteitani, joten päädyin vain unelmoimaan. Olkoon hän ja tunteeni elämäni suurin ja ihanin salaisuus.

tiistai 16. elokuuta 2011

Jokainen ihminen on kuin kirkas tähti, jonka elämän palo hiljalleen hiipuu olemattomiin. Vaikka ihminen kuihtuu, jää jäljelle aina pienen hiven, joka muistuttaa sammuneesta tähdestä. Tämä tähti loistaa aina jossain, jonkun sydämessä.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Etsin kaikki metsät
kävelen läpi pellot
vain sinua etsien
annan tuulen hyväillä hiuksiani
ja veden kutitella varpaitani
vain sinut löytääkseni
ei mitkään vaarat mua pelota
oonhan mä tyttö pohjolan

torstai 28. heinäkuuta 2011

Must tuntuu et oon tyhjä
pelkkä kuori, ilman täytettä
yksin illalla käyn nukkumaan
hiljaa vaivun uneen, satumaahan
vaa lääkkeet sen hyvän olon tunteen antaa
mut hetkeks onnen maahan tuudittaa
mut aamulla herään todellisuuteen
vaik tekis mieli, ei multa valu kyyneleet
ne on kuihtunu samoin kun kaikki mussa
ei oo mitään jäljel täs tytös onnettomassa

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Toisinaan toivon olevani sitruuna
joka saa muut nyrpistämään nenäänsä
pienen, pieni sitruuna, jota
kukaan ei tahtois satuttaa
ehkä sillon olisin turvassa
enkä joutuisi olemaan pelossa
ellei joku päivä kuortani kohtaisi
niin karmea loppu kuin sitruunanpuristin
Tää oli tällänen juttu, joka kaverin kaa keksittii. Aihe oli mitä sekopäisin. Piti kirjottaa tyypistä, joka herää puskasta, eikä muista mitään ja löytää taskustaa sitruspuristimen.


Oksat painoivat selkääni ikävästi ja päätäni särki. Ihan kuin pääni olisi ollut suuri ampiaispesä.
Minä en todellakaan tiennyt mistä olin tänne joutunut ja mikä minä olin. Tunnustelin itseäni, jotta löytäisin jotain merkkejä siitä kuka edes olin. Ei lompakkoa, ei kännykkää, ei mitään.
Sitten käteeni osui jotain. Jotain, joka oli hieman märkää ja se rapisi. Paperia! Vetäisin äkkiä paperin taskustani ja suuni loksahti auki sitä katsoessani. Paperissa ei ollut mitään järkeä, siinä luki kaunokirjaimilla kirjoitettu teksti "Sitruspuristin".
En aikonut kumminkaan jäädä makaamaan maahan ja vain odottamaan, että taivaalta tippuisi vastaus. Onneksi sentään ei satanut. Ilma oli ihana. Tuuli hyväili jokaista ihohuokostani ja aurinko piti oloni lämpimänä.
Nousin ylös ja katsoin ympärilleni. Olin jossain puistossa. Puita oli tiheästi, mutta keskellä sitä kulkui lehtien alle piiloutunut polku. Päätin lähteä kulkemaan sitä pitkin. Jalkani oli kenties nyrjähtynyt, koska kulkeminen oli hankalaa, mutta käveleminen olisi ainoa vaihtoehto.

Kun olin kävellyt hetken, maasta löytyi pieni punainen paketti. Paketin paperi oli täynnä kimalteita. Siinä luki päällä "Avaa minut"
Revin paperit auki ja otin kiireisesti laatikon kannen irti. Sisältä paljastui sitruunapuristin ja lappu, jossa luki "Sinä tarvitset tätä"
Joku siis tahtoi leikkiä kanssani. Hieroin kutiavaa nenääni ja jatkoin kävelyä huterin askelin. Maa oli jostain syystä märkä, ehkä eilen oli satanut.

Tie päättyi ison kivisen rakennuksen eteen. Sen punaiset tiilet olivat kuluneet ajan saatossa ja ikkunat olivat rikki. Piha oli samanlainen kuin muukin puisto alue. Paljon puita ja lehtiä maaassa. Talon ainut kaunis koriste oli isot kiviset patsaat, jotka muistuttivat sitruunaa. Naurahdin. Se joka leikki minun kanssani varmasti piti sitruunasta tai oli ainakin hyvin huumorintajuinen.
Kävelin epävarmoin askelin kivisiä portaita ylös rakennukseen. Luultavasti vain sieltä saisin vastauksen. Nenääni pisti jokin hyvin katkera haju ja nyrpistin nenääni sille.
Ovi oli onneksi auki, joten en joutunut rikkomaan sitä ja pääsin helposti sisääni. Talo oli sisältä pimeä ja ilmassa leijui paksu pölykerros. Jostain kaukaa kuului jonkun naisen ääni, hän toisti samaa sanaa kuin se olisi jokin loitsu: "Purista, purista, purista..."
Kävelin kohti tuota ääntä innoissani ja hieman peloissani. Lattia oli täynnä vanhoja sanomalehtiä, jotka rapisivat kun astuin niiden päälle.

Vihdoin saavuin huteran näköisen puisen oven eteen ja otin kahvasta kiinni. Huone oli täynnä sitruunoita ja toisessa nurkassa istui se nainen, joka toisti sitä samaa sanaa. Nainen näytti hyvin vanhalta, noin 90-vuotiaalta. Hänellä oli ryppyinen iho, joka oli kulunut iän saatossa ja luut pistivät esiin sen alta.
Nainen nosti päätänsä minut huomatessaan ja sanoi kuin kuiskaten: "Olen odottanut sinua, nyt purista" En voinut olla tuijottamatta tuon naisen kasvoja tai siis hänellä ei ollut edes kasvoja.
Kumminkin pian päässäni alkoi soimaan käsky, että minun pitäisi puristaa nuo kaikki pari sataa sitruunaa. Otin yhden sitruunan käteeni ja puristin siitä mehut isoon sankoon.

Kun olin saanut työni valmiiksi vanhus oli poissa ja hänen tilallaan oli nuori nainen. Hänellä oli täydellisen pehmeä valkoinen iho, ruusun punaiset huulet, kauniin siniset silmät, kuin valtameri ja tuota täydellisyyttä korosti vaaleat pitkät kiharat hiukset.
Nainen sanoi minulle ihanalla äänellä, kauneimmalla mitä olin koskaan kuullut: "Kiitos pelastit minut. Nyt sinä saat palkkiosi"
Nainen kosketti minua ja tunsin putoavani. Putoavani kohti tyhjyyttä. Ympärilläni vilahteli kuvia ja pudotus tuntui jatkuvan ikuisuuksiin. Luulin, että se ei koskaan loppuisi kunnes tunsin jotain pehmeää.
Päähäni sattui todella paljon ja silmäni eivät aluksi nähneet kuin sumeaa. Sitten tajusin olevani omassa sängyssäni.