Miku seisoi pihalla tuijottaen kuinka värikkäät lehdet putoilivat yksi kerrallaan maahan, täyttäen sen värikkääksi lehtimatoksi. Hento tuuli pyöritteli hänen pähkinänruskeita olkapäille ulottuvia hiuksia, jotka olivat päivän saatossa menneet pörröiseksi. Hän siirsi ne kasvoiltaan hellästi, jota pystyisi näkemään paremmin. Hän hengitti syvään kylmää ilmaa ja päästi sen yhtä nopeasti ulos.

Pian Miku kuuli tutun ääneen takanaan ja hänen poskensa helahtivat punaisiksi. ”Hei Miku”, Brenton sanoi ja jakoi pojalle ujon hymyn. Miku yritti sanoa jotain, mutta hänen sanansa takertuivat tämän suuhun ja eivät suostuneet pääsemään ulos. ”Mikä nyt sinulla on”, Brenton sanoi hieman naurahtaen, peläten, että Miku olisi suuttunut hänelle. Hän siirsi kätensä Mikun poskelle, jotta pystyi katsomaan tätä silmiin. Brenton värähti Mikun kehon lämmöstä ja pian hän janosi sitä enemmän kuin mitään. Mitään sanomatta hän kumartui lähemmäksi pojan kasvoja ja painoi huulensa Mikun huulia vasten. Poika maistui ihanalta ja se sai hänen olonsa kummalliseksi; ihanaksi, lämpimäksi ja niin turvalliseksi.

Miku ei vastustellut poikaa vaan kietoutui tähän tunteeseen ja hetkeen. Hänen aistinsa kohosivat äärimmilleen ja hän pystyisi haistamaan nenässään Brentonin miedon ja miellyttävän tuoksun, maistaa tämän sielun palon ja tuntemaan tämän sykkivän rakkauden. Koko muu maailma suli heidän ympäriltään, olivat vain he.
”Hyi katsokaa homo poikia”, jotkut pojat huusivat rikkoen heidän hetkensä. Brenton ja Miku kääntyivät katsomaan kuka oli saattanut keskeyttää heidät ja heidän molempien sydämet takoivat rinnassa lujemmin huomattuaan keitä nuo muut olivat. Äkkiä ennen kuin he ehtivät tehdä mitään, nuo pojat olivat jo heidän kimpussaan. Brentonin sydämeen sattui, kun hän näki kuinka yksi pojista kaatoi Mikun maahan repien tätä hiuksista ja potkien tätä päähän. Hän ei voinut kuitenkaan auttaa, koska pian hänetkin kaadettiin maahan. Iskut olivat teräviä ja ne satuttivat heitä. Jokainen sekunti, tuntui minuutilta ja jokainen minuutti, tuntui tunnilta. He olivat kietoutuneet tuskanverkkoon ja ainut pakokeino oli kuolema. He olivat hyönteisiä hämähäkin kynsissä ja he pystyivät vain antautumaan kohtalolleen.

Suolaiset kyyneleet alkoivat virrata Brentonin kalpeille kasvoille ja hän hiljaa haihtui pois hetkestä, jonnekin muualle, mistä häneltä ei ollut tietoa. Hän leijaili pitkin tyhjyyttä yrittäen paeta mustaa kylmyyttä, mutta se ympäröi häntä mihin hän yrittikin mennä. Pian hän luovutti ja jäi leijumaan ahdistavaan epätietoisuuteen.

Saoirse katseli kuinka pienet vesipisarat valuivat pitkin vaunujen lasia jättäen jälkeensä juovat, jotka kumminkin pian hävisivät tehdäkseen tilaa uusille pisaroille. Hän veti keuhkoihinsa kylmää ilmaa ja päästi sen pian ulos. Tämän sisällä velloi painava tunne, jota vahvisti hänen rinnassaan sykkivä tykytys. Vaikka hän yrittikin ajatella selvästi, mikään ei tuntunut olevan oikeaa ja asiat pyörivät hänen päänsä sisällä kuin vuoristorata huvipuistossa.
Saoirselle oli tauottu kohtalo, jota hän oli päättänyt muuttaa. Ajatus pakko avioliitosta miehen kanssa, jota hän ei voi sietää sai hänen ihonsa väreilemään inhosta. Kaikenlisäksi tuo mies oli ylimielinen ja itsekäs. Mutta sehän ei ollut päätarkoitus, että hänellä oli asiat hyvin. Heidän avioliitollaan piti olla vaikutus hänen vanhempiensa rahatilanteeseen ja hänen sukunsa maineeseen. Kukaan ei pitänyt häntä elävänä. Hänestä tuntui kuin hän olisi vain kaunis uniikki maljakko, jota ihailtiin ja jota kohdeltiin niin kuin näki parhaakseen, mutta maljakolta ei koskaan kysytty lupaa.


Saoirse pudisteli päätään ja siirsi katseensa käsistään takaisin pihalle. Sade oli laantumassa ja aurinko oli pilkistämässä tummien pilvien takaa ensimmäistä kertaa moneen päivään.
”Saoirse, tahdotko jaloitella ennen kuin jatkamme matkaa?”, mies tuli kysymään häneltä. Hänen solisevan pehmeä äänensä sai aina Saoirsen olon mukavaksi. Sen kuuleminen oli samanlaista kuin nauttisi jotain makeaa viiniä. Hän tyytyi nyökkäämään miehelle ja astui varovasti vaunujen ovesta ulos. Saoirse asetti jalkansa kylmään maahan ja hymy nousi tämän huulille, kun tunsi maan vapauden imeytyvän häneen.
”Tule”, hän sanoi miehelle ja otti tämän kädestä kiinni. He juoksivat kohti metsää nauraen. Saoirse tanssi nurmikolla miehen edessä ja tämän nauru sai miehenkin olon vapautuneeksi.
”Se oli hauskaa”, mies sanoi ja katsoi Saoirsea syvälle tämän silmiin, samalla tapaa kun hän katsoi niihin ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten. ”Minä rakastan sinua”, hän lausui ääneen. Saoirse kurottautui lähelle miestä, silittäen tämän poskea samalla ja kuiskasi:”Minäkin rakastan sinua Azure.”
Sitten Azure painoi ruusunpunaiset pehmeät huulensa Saoirsen huulia vasten. Muu maailma suli heidän ympäriltään ja hetken olivat vain he. Azure maistoi huulillaan naisen vapauden ja rakkauden. Se maistui keväältä, raikkaalta ja puhtaalta. Saoirsen lämpö vahvisti tuon tunteen ja se sai miehen olon varmaksi ja tuntui hetken ajan kuin hän olisi maailman vahvin ihminen ja hän voisi tehdä mitä hän ikinä tahtoisi.
”Lupaatko, että jos meidän matkamme ei onnistu, että et ikinä unohda minua”, Saoirse sanoi hennolla äänellään. Azure painoi tytön pään tämän rintaa vasten ja alkoi hennoin liikkein silitellä tytön hiuksia. ”Älä sano noin kultaseni. Usko siihen, että kaikki päätyy parhain päin. Miten voisin unohtaa sinut, kun olet osa minua”, hän vastasi hiljaa, mutta tarpeeksi kovaa, jotta Saoirse kuuli hänet.
Auringon kultaiset säteet valaisivat heidät ja se lämmitti heitä, vaikka maa oli märkä ja kylmä. Heidän rakkautensa oli tarpeeksi vahvaa ja se pystyisi sulattamaan syvemmänkin jäätikön. Vain he kaksi muodostivat yhdessä jotain mitä harva ymmärsi, kahden ihmisen sydämien välisen liiton.


Aurinko pisti Saoirsen silmiin kun hän yritti hahmottaa sen missä hän oli ja kenen kanssa. Pian hänelle muistui mieleen edellis yö ja heidän pako matkansa. ”Azure! Meidän pitää mennä, me nukahdimme, me… Kohta on liian myöhäistä”, hän huusi hädissään ja nousi ylös.
”Ei hätää kultaseni, eivät ne meitä löydä. Olemme kaukana…”, Azure aloitti, mutta hänen puheensa keskeytti aseen laukauksen ääni.
”He ovat täällä”, kuului jonkun miehen matala ääni, joka oli täynnä vihaa. Se kaikui kivistä, joita oli aukiolla.
”Azure, tule”, Saoirse sanoi kyyneleet silmissä vaistoten sen mikä heitä odotti. Azure tiesi mistä oli kyse ja tarttui naisen kädestä. He lähtivät juoksemaan kohti syvemmälle metsään.
Oksat raapivat heidän ihoaan verille ja kivet pistelivät heidän jaloissaan. Saoirse itki hädissään ja hengitti hyvin nopeaan tahtiin. Hän pelkäsi. Metsä kävi kokoajan tiheämmäksi ja aurinko jäi piiloon tiheiden puiden taakse. Saoirse yritti saada lohtua Azuren lämpimästä kädestä, mutta edes hänen läsnäolonsa ei saanut hänen oloaan paremmaksi. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja sanoi: ”Meidän on turha paeta sitä, mikä kumminkin meitä odottaa. Minä luovutan” Azuren katse vaelteli pitkin tytön hätääntyneitä ja pelokkaita kasvoja, mutta hän tiesi, että tyttö puhui vain totta. He jäivät seisomaan aukiolle ja kuulivat miesten askeleet lähellä heitä. Azure puristi lujasti tytön kättä ja rukoili, että he päätyisivät jonnekin hyvään paikkaan, jossa kukaan ei tulisi heidän rakkautensa väliin. Ennen kuin miehet virittivät aseensa ja ampuivat heitä Azure kuiskasi Saoirselle: ”Yhdessä, aina

Katselin hänen kauniita norsunluunvalkeita kasvoja, joita korosti hänen tammen väriset hiukset. Hänen ruusunpunaiset pehmeät huulet olivat kaartuneet hentoon hymyyn ja minun teki mieli siirtää hänen hiuksiaan tämän kasvoilta, jotta voisin ihastellä hänen kauneuttaan paremmin. Siirsin katseeni nopeasti muualle, jottei hän huomaisi, että katselin häntä. Sydämeni takoi rinnassani lujemmin sen tunteen takia mitä hän minulle tuotti. Se tunne oli kuin lämmin kevät tuulahdus kylmän talven jälkeen, lämmittävä auringonsäde iholla ja voimakas ruusujen tuoksu.
Siirsin kättäni koskettaakseni häntä, tunteakseni edes hieman hänen lämpöään kylmällä ihollani. Minun teki mieli sulkea hänet syliini vain siksi, että tahdoin tietää kuinka voimakkaan tunteen sielujemme palo saisi aikaan. Tahdoin pidellä hänen hentoa kehoaan vasten rintaani turvatakseni hänet maailman vaaroilta ja peloilta.
Tuo nainen oli kuin kukka, joka niityllä kaunein värein lumosi ihmisiä ja tuoksullaan vahvisti ihanuuntensa. Hän ei ollut vain joku nainen muiden joukossa, hän oli ainutlaatuinen minulle. Minun ei tarvinnut tehdä kaikkeani, jotta saisin hyväksynnän, niin kuin tein muiden seurassa. Hänen kanssaan pystyin olemaan vain oma itseni.
Vaikka maailmassa on paljon sanoja, mikään sana ei ole tarpeeksi kaunis kuvastamaan tuota naista. Nainen oli kuin tabu, kielettyä ja silti puoleensa vetävää. Vaikka yrittäisin ei hän ymmärtäisi tunteitani, joten päädyin vain unelmoimaan. Olkoon hän ja tunteeni elämäni suurin ja ihanin salaisuus.

Jokainen ihminen on kuin kirkas tähti, jonka elämän palo hiljalleen hiipuu olemattomiin. Vaikka ihminen kuihtuu, jää jäljelle aina pienen hiven, joka muistuttaa sammuneesta tähdestä. Tämä tähti loistaa aina jossain, jonkun sydämessä.

Etsin kaikki metsät
kävelen läpi pellot
vain sinua etsien
annan tuulen hyväillä hiuksiani
ja veden kutitella varpaitani
vain sinut löytääkseni
ei mitkään vaarat mua pelota
oonhan mä tyttö pohjolan

Must tuntuu et oon tyhjä
pelkkä kuori, ilman täytettä
yksin illalla käyn nukkumaan
hiljaa vaivun uneen, satumaahan
vaa lääkkeet sen hyvän olon tunteen antaa
mut hetkeks onnen maahan tuudittaa
mut aamulla herään todellisuuteen
vaik tekis mieli, ei multa valu kyyneleet
ne on kuihtunu samoin kun kaikki mussa
ei oo mitään jäljel täs tytös onnettomassa

Toisinaan toivon olevani sitruuna
joka saa muut nyrpistämään nenäänsä
pienen, pieni sitruuna, jota
kukaan ei tahtois satuttaa
ehkä sillon olisin turvassa
enkä joutuisi olemaan pelossa
ellei joku päivä kuortani kohtaisi
niin karmea loppu kuin sitruunanpuristin