Pimeys

2011-10-10T12:08:00.001-07:00

Miku seisoi pihalla tuijottaen kuinka värikkäät lehdetputoilivat yksi kerrallaan maahan, täyttäen sen värikkääksi lehtimatoksi. Hentotuuli pyöritteli hänen pähkinänruskeita olkapäille ulottuvia hiuksia, jotkaolivat päivän saatossa menneet pörröiseksi. Hän siirsi ne kasvoiltaan hellästi,jota pystyisi näkemään paremmin. Hän hengitti syvään kylmää ilmaa ja päästi senyhtä nopeasti ulos.

Pian Miku kuuli tutun ääneen takanaan ja hänen poskensahelahtivat punaisiksi. ”Hei Miku”, Brenton sanoi ja jakoi pojalle ujon hymyn.Miku yritti sanoa jotain, mutta hänen sanansa takertuivat tämän suuhun ja eivätsuostuneet pääsemään ulos. ”Mikä nyt sinulla on”, Brenton sanoi hiemannaurahtaen, peläten, että Miku olisi suuttunut hänelle. Hän siirsi kätensäMikun poskelle, jotta pystyi katsomaan tätä silmiin. Brenton värähti Mikunkehon lämmöstä ja pian hän janosi sitä enemmän kuin mitään. Mitään sanomattahän kumartui lähemmäksi pojan kasvoja ja painoi huulensa Mikun huulia vasten.Poika maistui ihanalta ja se sai hänen olonsa kummalliseksi; ihanaksi,lämpimäksi ja niin turvalliseksi.

Miku ei vastustellut poikaa vaan kietoutui tähän tunteeseenja hetkeen. Hänen aistinsa kohosivat äärimmilleen ja hän pystyisi haistamaannenässään Brentonin miedon ja miellyttävän tuoksun, maistaa tämän sielun palonja tuntemaan tämän sykkivän rakkauden. Koko muu maailma suli heidänympäriltään, olivat vain he.
”Hyi katsokaa homo poikia”, jotkut pojat huusivat rikkoen heidänhetkensä. Brenton ja Miku kääntyivät katsomaan kuka oli saattanut keskeyttääheidät ja heidän molempien sydämet takoivat rinnassa lujemmin huomattuaan keitänuo muut olivat. Äkkiä ennen kuin he ehtivät tehdä mitään, nuo pojat olivat joheidän kimpussaan. Brentonin sydämeen sattui, kun hän näki kuinka yksi pojistakaatoi Mikun maahan repien tätä hiuksista ja potkien tätä päähän. Hän ei voinutkuitenkaan auttaa, koska pian hänetkin kaadettiin maahan. Iskut olivat teräviäja ne satuttivat heitä. Jokainen sekunti, tuntui minuutilta ja jokainenminuutti, tuntui tunnilta. He olivat kietoutuneet tuskanverkkoon ja ainutpakokeino oli kuolema. He olivat hyönteisiä hämähäkin kynsissä ja he pystyivätvain antautumaan kohtalolleen.

Suolaiset kyyneleet alkoivat virrata Brentonin kalpeillekasvoille ja hän hiljaa haihtui pois hetkestä, jonnekin muualle, mistä häneltäei ollut tietoa. Hän leijaili pitkin tyhjyyttä yrittäen paeta mustaa kylmyyttä,mutta se ympäröi häntä mihin hän yrittikin mennä. Pian hän luovutti ja jäileijumaan ahdistavaan epätietoisuuteen.

2011-09-28T09:37:00.001-07:00

Saoirse katseli kuinka pienet vesipisarat valuivat pitkin vaunujen lasia jättäen jälkeensä juovat, jotka kumminkin pian hävisivät tehdäkseen tilaa uusille pisaroille. Hän veti keuhkoihinsa kylmää ilmaa ja päästi sen pian ulos. Tämän sisällä velloi painava tunne, jota vahvisti hänen rinnassaan sykkivä tykytys. Vaikka hän yrittikin ajatella selvästi, mikään ei tuntunut olevan oikeaa ja asiat pyörivät hänen päänsä sisällä kuin vuoristorata huvipuistossa.
Saoirselle oli tauottu kohtalo, jota hän oli päättänyt muuttaa. Ajatus pakko avioliitosta miehen kanssa, jota hän ei voi sietää sai hänen ihonsa väreilemään inhosta. Kaikenlisäksi tuo mies oli ylimielinen ja itsekäs. Mutta sehän ei ollut päätarkoitus, että hänellä oli asiat hyvin. Heidän avioliitollaan piti olla vaikutus hänen vanhempiensa rahatilanteeseen ja hänen sukunsa maineeseen. Kukaan ei pitänyt häntä elävänä. Hänestä tuntui kuin hän olisi vain kaunis uniikki maljakko, jota ihailtiin ja jota kohdeltiin niin kuin näki parhaakseen, mutta maljakolta ei koskaan kysytty lupaa.

Saoirse pudisteli päätään ja siirsi katseensa käsistään takaisin pihalle. Sade oli laantumassa ja aurinko oli pilkistämässä tummien pilvien takaa ensimmäistä kertaa moneen päivään.
”Saoirse, tahdotko jaloitella ennen kuin jatkamme matkaa?”, mies tuli kysymään häneltä. Hänen solisevan pehmeä äänensä sai aina Saoirsen olon mukavaksi. Sen kuuleminen oli samanlaista kuin nauttisi jotain makeaa viiniä. Hän tyytyi nyökkäämään miehelle ja astui varovasti vaunujen ovesta ulos. Saoirse asetti jalkansa kylmään maahan ja hymy nousi tämän huulille, kun tunsi maan vapauden imeytyvän häneen.
”Tule”, hän sanoi miehelle ja otti tämän kädestä kiinni. He juoksivat kohti metsää nauraen. Saoirse tanssi nurmikolla miehen edessä ja tämän nauru sai miehenkin olon vapautuneeksi.
”Se oli hauskaa”, mies sanoi ja katsoi Saoirsea syvälle tämän silmiin, samalla tapaa kun hän katsoi niihin ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten. ”Minä rakastan sinua”, hän lausui ääneen. Saoirse kurottautui lähelle miestä, silittäen tämän poskea samalla ja kuiskasi:”Minäkin rakastan sinua Azure.”
Sitten Azure painoi ruusunpunaiset pehmeät huulensa Saoirsen huulia vasten. Muu maailma suli heidän ympäriltään ja hetken olivat vain he. Azure maistoi huulillaan naisen vapauden ja rakkauden. Se maistui keväältä, raikkaalta ja puhtaalta. Saoirsen lämpö vahvisti tuon tunteen ja se sai miehen olon varmaksi ja tuntui hetken ajan kuin hän olisi maailman vahvin ihminen ja hän voisi tehdä mitä hän ikinä tahtoisi.
”Lupaatko, että jos meidän matkamme ei onnistu, että et ikinä unohda minua”, Saoirse sanoi hennolla äänellään. Azure painoi tytön pään tämän rintaa vasten ja alkoi hennoin liikkein silitellä tytön hiuksia. ”Älä sano noin kultaseni. Usko siihen, että kaikki päätyy parhain päin. Miten voisin unohtaa sinut, kun olet osa minua”, hän vastasi hiljaa, mutta tarpeeksi kovaa, jotta Saoirse kuuli hänet.
Auringon kultaiset säteet valaisivat heidät ja se lämmitti heitä, vaikka maa oli märkä ja kylmä. Heidän rakkautensa oli tarpeeksi vahvaa ja se pystyisi sulattamaan syvemmänkin jäätikön. Vain he kaksi muodostivat yhdessä jotain mitä harva ymmärsi, kahden ihmisen sydämien välisen liiton.

Aurinko pisti Saoirsen silmiin kun hän yritti hahmottaa sen missä hän oli ja kenen kanssa. Pian hänelle muistui mieleen edellis yö ja heidän pako matkansa. ”Azure! Meidän pitää mennä, me nukahdimme, me… Kohta on liian myöhäistä”, hän huusi hädissään ja nousi ylös.
”Ei hätää kultaseni, eivät ne meitä löydä. Olemme kaukana…”, Azure aloitti, mutta hänen puheensa keskeytti aseen laukauksen ääni.
”He ovat täällä”, kuului jonkun miehen matala ääni, joka oli täynnä vihaa. Se kaikui kivistä, joita oli aukiolla.
”Azure, tule”, Saoirse sanoi kyyneleet silmissä vaistoten sen mikä heitä odotti. Azure tiesi mistä oli kyse ja tarttui naisen kädestä. He lähtivät juoksemaan kohti syvemmälle metsään.
Oksat raapivat heidän ihoaan verille ja kivet pistelivät heidän jaloissaan. Saoirse itki hädissään ja hengitti hyvin nopeaan tahtiin. Hän pelkäsi. Metsä kävi kokoajan tiheämmäksi ja aurinko jäi piiloon tiheiden puiden taakse. Saoirse yritti saada lohtua Azuren lämpimästä kädestä, mutta edes hänen läsnäolonsa ei saanut hänen oloaan paremmaksi. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja sanoi: ”Meidän on turha paeta sitä, mikä kumminkin meitä odottaa. Minä luovutan” Azuren katse vaelteli pitkin tytön hätääntyneitä ja pelokkaita kasvoja, mutta hän tiesi, että tyttö puhui vain totta. He jäivät seisomaan aukiolle ja kuulivat miesten askeleet lähellä heitä. Azure puristi lujasti tytön kättä ja rukoili, että he päätyisivät jonnekin hyvään paikkaan, jossa kukaan ei tulisi heidän rakkautensa väliin. Ennen kuin miehet virittivät aseensa ja ampuivat heitä Azure kuiskasi Saoirselle: ”Yhdessä, aina

2011-08-31T07:06:00.001-07:00

Katselin hänen kauniita norsunluunvalkeita kasvoja, joita korosti hänen tammen väriset hiukset. Hänen ruusunpunaiset pehmeät huulet olivat kaartuneet hentoon hymyyn ja minun teki mieli siirtää hänen hiuksiaan tämän kasvoilta, jotta voisin ihastellä hänen kauneuttaan paremmin. Siirsin katseeni nopeasti muualle, jottei hän huomaisi, että katselin häntä. Sydämeni takoi rinnassani lujemmin sen tunteen takia mitä hän minulle tuotti. Se tunne oli kuin lämmin kevät tuulahdus kylmän talven jälkeen, lämmittävä auringonsäde iholla ja voimakas ruusujen tuoksu.
Siirsin kättäni koskettaakseni häntä, tunteakseni edes hieman hänen lämpöään kylmällä ihollani. Minun teki mieli sulkea hänet syliini vain siksi, että tahdoin tietää kuinka voimakkaan tunteen sielujemme palo saisi aikaan. Tahdoin pidellä hänen hentoa kehoaan vasten rintaani turvatakseni hänet maailman vaaroilta ja peloilta.
Tuo nainen oli kuin kukka, joka niityllä kaunein värein lumosi ihmisiä ja tuoksullaan vahvisti ihanuuntensa. Hän ei ollut vain joku nainen muiden joukossa, hän oli ainutlaatuinen minulle. Minun ei tarvinnut tehdä kaikkeani, jotta saisin hyväksynnän, niin kuin tein muiden seurassa. Hänen kanssaan pystyin olemaan vain oma itseni.
Vaikka maailmassa on paljon sanoja, mikään sana ei ole tarpeeksi kaunis kuvastamaan tuota naista. Nainen oli kuin tabu, kielettyä ja silti puoleensa vetävää. Vaikka yrittäisin ei hän ymmärtäisi tunteitani, joten päädyin vain unelmoimaan. Olkoon hän ja tunteeni elämäni suurin ja ihanin salaisuus.

2011-08-16T11:10:00.000-07:00

Jokainen ihminen on kuin kirkas tähti, jonka elämän palo hiljalleen hiipuu olemattomiin. Vaikka ihminen kuihtuu, jää jäljelle aina pienen hiven, joka muistuttaa sammuneesta tähdestä. Tämä tähti loistaa aina jossain, jonkun sydämessä.

2011-07-31T09:39:00.001-07:00

Etsin kaikki metsät
kävelen läpi pellot
vain sinua etsien
annan tuulen hyväillä hiuksiani
ja veden kutitella varpaitani
vain sinut löytääkseni
ei mitkään vaarat mua pelota
oonhan mä tyttö pohjolan

2011-07-28T07:03:00.001-07:00

Must tuntuu et oon tyhjä
pelkkä kuori, ilman täytettä
yksin illalla käyn nukkumaan
hiljaa vaivun uneen, satumaahan
vaa lääkkeet sen hyvän olon tunteen antaa
mut hetkeks onnen maahan tuudittaa
mut aamulla herään todellisuuteen
vaik tekis mieli, ei multa valu kyyneleet
ne on kuihtunu samoin kun kaikki mussa
ei oo mitään jäljel täs tytös onnettomassa

2011-07-24T12:15:00.001-07:00

Toisinaan toivon olevani sitruuna
joka saa muut nyrpistämään nenäänsä
pienen, pieni sitruuna, jota
kukaan ei tahtois satuttaa
ehkä sillon olisin turvassa
enkä joutuisi olemaan pelossa
ellei joku päivä kuortani kohtaisi
niin karmea loppu kuin sitruunanpuristin

2011-07-24T11:58:00.000-07:00

Tää oli tällänen juttu, joka kaverin kaa keksittii. Aihe oli mitä sekopäisin. Piti kirjottaa tyypistä, joka herää puskasta, eikä muista mitään ja löytää taskustaa sitruspuristimen.

Oksat painoivat selkääni ikävästi ja päätäni särki. Ihan kuin pääni olisi ollut suuri ampiaispesä.
Minä en todellakaan tiennyt mistä olin tänne joutunut ja mikä minä olin. Tunnustelin itseäni, jotta löytäisin jotain merkkejä siitä kuka edes olin. Ei lompakkoa, ei kännykkää, ei mitään.
Sitten käteeni osui jotain. Jotain, joka oli hieman märkää ja se rapisi. Paperia! Vetäisin äkkiä paperin taskustani ja suuni loksahti auki sitä katsoessani. Paperissa ei ollut mitään järkeä, siinä luki kaunokirjaimilla kirjoitettu teksti "Sitruspuristin".
En aikonut kumminkaan jäädä makaamaan maahan ja vain odottamaan, että taivaalta tippuisi vastaus. Onneksi sentään ei satanut. Ilma oli ihana. Tuuli hyväili jokaista ihohuokostani ja aurinko piti oloni lämpimänä.
Nousin ylös ja katsoin ympärilleni. Olin jossain puistossa. Puita oli tiheästi, mutta keskellä sitä kulkui lehtien alle piiloutunut polku. Päätin lähteä kulkemaan sitä pitkin. Jalkani oli kenties nyrjähtynyt, koska kulkeminen oli hankalaa, mutta käveleminen olisi ainoa vaihtoehto.

Kun olin kävellyt hetken, maasta löytyi pieni punainen paketti. Paketin paperi oli täynnä kimalteita. Siinä luki päällä "Avaa minut"
Revin paperit auki ja otin kiireisesti laatikon kannen irti. Sisältä paljastui sitruunapuristin ja lappu, jossa luki "Sinä tarvitset tätä"
Joku siis tahtoi leikkiä kanssani. Hieroin kutiavaa nenääni ja jatkoin kävelyä huterin askelin. Maa oli jostain syystä märkä, ehkä eilen oli satanut.

Tie päättyi ison kivisen rakennuksen eteen. Sen punaiset tiilet olivat kuluneet ajan saatossa ja ikkunat olivat rikki. Piha oli samanlainen kuin muukin puisto alue. Paljon puita ja lehtiä maaassa. Talon ainut kaunis koriste oli isot kiviset patsaat, jotka muistuttivat sitruunaa. Naurahdin. Se joka leikki minun kanssani varmasti piti sitruunasta tai oli ainakin hyvin huumorintajuinen.
Kävelin epävarmoin askelin kivisiä portaita ylös rakennukseen. Luultavasti vain sieltä saisin vastauksen. Nenääni pisti jokin hyvin katkera haju ja nyrpistin nenääni sille.
Ovi oli onneksi auki, joten en joutunut rikkomaan sitä ja pääsin helposti sisääni. Talo oli sisältä pimeä ja ilmassa leijui paksu pölykerros. Jostain kaukaa kuului jonkun naisen ääni, hän toisti samaa sanaa kuin se olisi jokin loitsu: "Purista, purista, purista..."
Kävelin kohti tuota ääntä innoissani ja hieman peloissani. Lattia oli täynnä vanhoja sanomalehtiä, jotka rapisivat kun astuin niiden päälle.

Vihdoin saavuin huteran näköisen puisen oven eteen ja otin kahvasta kiinni. Huone oli täynnä sitruunoita ja toisessa nurkassa istui se nainen, joka toisti sitä samaa sanaa. Nainen näytti hyvin vanhalta, noin 90-vuotiaalta. Hänellä oli ryppyinen iho, joka oli kulunut iän saatossa ja luut pistivät esiin sen alta.
Nainen nosti päätänsä minut huomatessaan ja sanoi kuin kuiskaten: "Olen odottanut sinua, nyt purista" En voinut olla tuijottamatta tuon naisen kasvoja tai siis hänellä ei ollut edes kasvoja.
Kumminkin pian päässäni alkoi soimaan käsky, että minun pitäisi puristaa nuo kaikki pari sataa sitruunaa. Otin yhden sitruunan käteeni ja puristin siitä mehut isoon sankoon.

Kun olin saanut työni valmiiksi vanhus oli poissa ja hänen tilallaan oli nuori nainen. Hänellä oli täydellisen pehmeä valkoinen iho, ruusun punaiset huulet, kauniin siniset silmät, kuin valtameri ja tuota täydellisyyttä korosti vaaleat pitkät kiharat hiukset.
Nainen sanoi minulle ihanalla äänellä, kauneimmalla mitä olin koskaan kuullut: "Kiitos pelastit minut. Nyt sinä saat palkkiosi"
Nainen kosketti minua ja tunsin putoavani. Putoavani kohti tyhjyyttä. Ympärilläni vilahteli kuvia ja pudotus tuntui jatkuvan ikuisuuksiin. Luulin, että se ei koskaan loppuisi kunnes tunsin jotain pehmeää.
Päähäni sattui todella paljon ja silmäni eivät aluksi nähneet kuin sumeaa. Sitten tajusin olevani omassa sängyssäni.

2011-07-24T04:30:00.001-07:00

Yritän koskettaa sinua, mutta välillämme on näkymätön seinä, joka estää rakkaudemme. Näen sinut niin selvästi, voin tuntea hengityksesi kasvoillani. Mutta en voi koskea.
Sinä et näe minua, etkä tiedä sitä, että unelmoin sinusta. Olen kanssasi kokoajan. Jos voisin, minä itkisin tuskasta. Vuodattaisin suolaisia kyyneleitä vuoksesi.
Minusta välillä tuntuu surkealta, että löysin sinut, toisaalta taas olen iloinen siitä.
Kunpa tietäisit kuinka haaveilen punaisten huuliesi suutelemisesta. Ne on niin täydelliset. Kuin kaksi ruusun terälehteä. Haaveilen siitä, että saisin sulkeutua syliisi ja tuntea kosketuksestani ihollani.
Tiedätkö kuinka surulliseksi minut tekee se, kun nään sinut toisten tyttöjen kanssa? Koska minä tahtoisin olla se tyttö, mutta en voi olla. En voi koskaan olla, minun osani on vain katsoa vierestä.
Olet tehnyt minun olemassa olosta merkitykselllisen. Vaikken omista kehoa, olen silti täällä.

2011-07-24T03:10:00.001-07:00

Lumihiutaleet
ne alas leijailee
kylmä on ruumis
jonka hiutaleet kastelee
kuka se on, kuka on ruumis
me emme sitä tiedä
hän oli vain yksi unohdettu ihminen
kuka ajatteli, ettei kukaan välitä
hän oli yksi pieni ihminen
jonka kunniaksi yksi kukan nuppu aukeaa
muistoksi tuon ihmisen

2011-07-23T14:05:00.001-07:00

Tässä on "esittely" mun romaaniin. Se siis kertoo pojasta, kellä on kaksuuntanen mielialahäiriö. Mitäs sanotte?

Hei olen Troy, Troy Devon.
Välillä olen kuin auringonsäde. Leijailen ympäriinsä levittäen kaikkialle hyvää mieltä ja onnea. Valaisen pimeitä katuja. Hypin ympäriinsä hymyillen ja laulaen. Mutta hetkessä olen kuin pimeys. Synkkä asia joka saa jotkut ihmiset värisemään pelosta ja toiset itkemään epätoivosta. Silloin minäkin itken, koska tuntuu, että olen huono ihminen.
Välillä silmäni ovat kirkkaat, kuin tähdet öisellä mustalla taivalla, täynnä elämänhalua. Toisenaan silmäni ovat synkät, kuin syvä meri ja kertovat epätoivosta.
Välillä maailma on kaunis, kun taas hetkessä se on minulle kuin helvetti. En saa itsestäni selvää, koska ajatukset riitelevät keskenään. Ihan kuin sisälläni olisi kaksi asiaa. Pahuus ja hyvyys, jotka koittavat yhdessä sortaa minut itsemurhaan.

2011-07-23T03:28:00.001-07:00

Pieni tyttö Lilly, katsoi kylän hälinää. Ilma oli hyvin tunkkainen ja haju pisti hänen nenäänsä. Haju tuli jätteistä, joita ihmiset heittivät maahan.
Lilly katsoi kuinka ihmiset tekivät töitään ja kuinka torilta ihmiset osti erillaisia herkkuja. Liha tuoksui erittäin herkulliseltä, varsinkin Lillyn nenään. Hänen mahansa väänsi, koska hän ei ollut syönyt moneen päivään. Hän voisi mennä koittaa varastamaan pienen leivän kännikän jostain, ehkä kukaan ei huomaisi. Ei ollut helppoa olla orpo tyttö.
Lilly tunsi pistävät katseet selässään, kun hän kulki pitkin torin tunkkaisia väyliä. He eivät olleet vieläkään tottuneet orpoihin lapsiin, keiden vartalot olivat heiveröiset. Luut jotka paljastuivat terävästi kuluneen ihon alta ja vaatteet, jotka roikkuivat näiden yli laihojen vartaloiden päällä.
Hänellä oli vain pari vaihtoehtoa. Joko hän voisi mennä kerjäämään tai sitten hän varastaisi. Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunu kovin soveliaalta.

Lilly kurkottautui yhden kujan nurkalle ja otti palasen leipää. Hänen harmikseen kauppias huomasi sen heti ja otti hänestä kiinni. Kauppiaan vahvat kädet olivat liikaa Lillyn heiveröiselle vartalolle ja hän tuntui musertuvan tämän käsissä kuin kukka, jonka päälle tallottiin niityllä.
Kauppias otti leivän palan Lillyn kädestä ja heitti hänet maahan. Vaikka häntä sattui, oli pakeneminen enää ainoa vaihtoehto.

Vähän ajan päästä Lilly päätyi puiseen latoon, jossa hän yleensä iltansa vietti rukoillen kuolemaa. Hän käpertyi pieneksi keräksi ja niin hän teki nytkin. Rukoili kuolemaa ja toivoi, että Jumala voisi hänet ottaa pois tästä kamalasta elämästä.
Kyyneleet kihosivat hänen silmiin ja valuivat pitkin hänen sottaisia kasvoja

Tänä iltana Jumala oli hellä ja toteutti tuon pikku tytön toiveet. Hän teki Lillystä enkelin vanhempiensa seuraksi.

2011-07-22T06:16:00.001-07:00

Se tyttö rukka luuli, että hän maailmaa muuttaa vois
se joutu vaa pettymään, ku kukaan ei kuunellu
nyt se tyttö toivoo, että joku sille tois
ainekset onneen, josta se onnelisuuden voisi rakentaa
pienen puun, josta lehdet onnea muille antaa

2011-07-22T06:13:00.001-07:00

Ehkä olen yksinäinen susi, joka rauhottomana etsii laumaansa, koskaan löytämättä sitä ja kuolee lopulta yksinäisyyteensä.

2011-07-22T05:50:00.001-07:00

Nää on ne samat silmät, jotka sua tuijottaa
niinku pari vuotta sitten
mulla on vielä sama sielu
niinku pari vuotta sitten
mä oon edellee se tyttö rukka, joka rakkautta kaipaa
tahtoisit sä olla sen, joka mulle onnea antaa
vaik mä oon ulkopuolisin kova
mun sisin on herkkä
en tahdo enään lommoja sydämeeni mun
lupaatko olla satuttamatta, jos luotan suhun

2011-07-22T05:49:00.001-07:00

Kyyneleet valuvat uudelleen
pudoten tähän kylmään tyhjyyteen
nyt veri täyttää kalpeat ranteeni
voi kunpa voisin pyytää anteeksi

2011-07-21T11:12:00.001-07:00

Tahtoisin leikkiä sormillani hiuksillas sun. Tahtoisin kuiskia korvaasi lohduttavia sanoja. Hymy huulillasi, on lämmin palo sydämesäni. Kosketuksesi ihollain, saa minut tuntemaan itseni eläväksi

2011-07-02T09:26:00.001-07:00

Olen tuomittu, olen tehnyt syntiä
minun pitää peittää naamani mustalla maskilla
peittää sisäinen tuskani ja esittää, että olen viaton
on vaikeaa esittää muuta kuin on
mielumin valitsisin kuoleman
mutta minulle se ei ole vaihtoehto

2011-06-14T10:13:00.000-07:00

Tapa minut nyt, en enää tahdo tuntea kipua

tiedät sen, minä rakastan sinua

mutta se ei vaa niin mee

meidän rakkaustarina hiljaa hälvenee

väität kaikkea, mutta mikään siitä ei ole totta

meidän yhteinen elämä on vain suurta valhetta

kunpa voisin uskoa valheitasi verestäviä

ehkä olisin onnellinen, mutta en voi tehdä sitä

paljoin jaloin olen kulkenut tietä kuoppaista,
se on ollut minun elämää

nostit minut syliisi vain pudottaaksesi

minut pensaaseen terävään

nyt makaan maassa verisenä, yksin itkien

samalla kun sinua kaipailen

2011-05-31T12:20:00.001-07:00

Tahdon pois täältä kauaksi
pois ihmisten luota kellä ei ole väliä olenko kuollut vai elossa
ne luulevat minua sairaaksi
että mieleni on vääräytynyt ja muuttunut kieroksi
he eivät välitä minusta tai tunteistani
heidän ainoa tarkoituksena on murtaa minut
olen yksinäinen kulkija, joka ei löydä paikkaansa
yksinäinen kulkija, joka levottomana etsii rakkauttaan
löytämättä kumpaakaan koskaan

2011-05-23T07:19:00.000-07:00

Siinä hän istui edessäni. Hänen silmänsä vaeltelivat ympäri huonetta, kuin etsien pistettä mihin katsoa, jotta pääsisi pakoon sitä sekasortoa mikä hänen sisällään virtasi. Kaiken tavoin hän koitti piilotella sitä, mutta viina haisi hänestä katkerana ja puhe takelteli jokaisessa sanassa. Pelkäsin, että hän tajuaisi sen, että tiesin kyllä hänen juoneen. Siksi koitinkin syödä hänen tarjolleen laittamaa ruokaansa. Se oli vaikeaa, koska kyyneleet kastelivat silmäni ja vaativat pääsyä pois sisältäni, helpottaakseen pahaa oloani. Joka oli tullut siitä pettymyksestä, jonka hän oli tuottanut tekemällä sen taas. Silti pakotin itseni olevani vahva. Kun olin varma, että hän ei varmasti näkisi tai kuulisi, niin kyyneleet alkoivat virrata pitkin poskiani.
En tiedä miksi niin olin aiemmin kuvitellut, mutta tiesin nyt, että se oli valhetta. En osaa vain tunnustaa sitä itselleni. Mutta jos totta puhutaan... Hän on alkoholisti.

2011-05-22T06:13:00.001-07:00

Tahtoisin kertoa sen
mut sanat eivät pääse ulos suustani
ne tukehtuvat näihin meidän valheisiimme
ne valheet mustaavat ikuisen rakkauden kuvitelmat
tee sitten se, satuta minua, tapa minut
en enää välitä, olen jo tarpeeki kärsinyt
voisitko vain päästä minut menemään
ole kiltti anna minun lähteä täältä näin
tahtoisin sinusta vain kiinni pitää
mut se mua vain satuttaa liikaa
ehkä nyt on aika kun tiemme erkaantuvat
kun kaikki se mitä meillä oli takanamme kaatuvat
anteeksi vielä kerran rakkaani
tätä pelkäsin, en tahtonun näin käyvän vain
kerran vielä suutelen huuliasi sun
sitten oven suljen, lähden kävelemään, enkä taakse katso
kyyneleet virtaavat poskillani
ikävä kasvaa sisälläin
silti vahvana pysyn ja en aio takas tulla
en aio antaa sun mua satuttaa, sun valheilla

2011-05-08T09:20:00.001-07:00

Haavani aukenevat uudelleen
vanha veri vaatteeni kastelee
tuska täyttää kehoni
hiljaa valuvat kyyneleeni
en häpeä, en kadu
olen vain tyhmä ihmisen alku

2011-04-29T23:53:00.000-07:00

Olen kävellyt läpi tuskanpellon, nyt seison tässä, jalat verisenä
Katson kuinka pimeys imeytyy minuun niin katkeran suloisena
kaikki mitä minulla oli ennen, on mennyttä
takaisin en sitä saa enään ikinä

2011-01-21T07:00:00.000-08:00

Ota minua kädestä kiinni, johdata minut paikkaan, jossa ei ole kipua tai pelkoa. Anna kaikkesi minulle lupaan, että et tule sitä katumaan. Yhessä voimme jatkaa elämää, siellä missä on parempi olla. Tiedän sen, sinun kanssasi tahdon vain kuolla. Koska siellä paikassa, rakkautemme ei tule koskaan katoamaan. Vaan olemme ikuisesti yhdessä, ei kukaan tule suhdettamme rikkomaan.

2011-01-15T08:45:00.001-08:00

Vartalo verisenä
naama tuskasta vääntäytynä
sinä makaat lattialla, odottamassa kuolemaa
koitan huutaa, mutta et kuule sanojani
koitan nostaa sinut ylös, mutta sinulla ei ole voimia
otat vielä hengen vedon viimeisen, ennen sinun loppuasi
huudan tuskasta, painaudun viereesi ja suren kohtaloasi

2011-01-14T08:39:00.001-08:00

Läpi herkän särkyvän lasin
sinua katson ja unelmoin
en voi koskettaa, en voi sanoa
sinä olet minusta liian kaukana
jos voisin tuon lasin rikkoa
tuhnasiksi sirpaleiksi pirstoa
saisinkun sinut syliini sulkea
voitaisiinko me käsikädessä kulkea
ei, se ei varmaan menisi niin vaan
olen enkeli taivaassa, sinä kuolevainen pääl maan
tämä rakkaus minua kiduttaa
miksi minun piti kuolla
en tahtonut sinua yksin jättää
en halunnut sydäntäsi särkeä
nään kuinka kärsit sisältäpäin
itket iltaisin uneen itsesi, toivoen, nään sen täältä näin
mutta kulta älä huoli joskus vielä päivä koittaa
kun sinä tänne saavut ja voimme elää kaksistaan ainiaan

2011-01-14T08:38:00.001-08:00

Katson kuinka hän makaa siinä kauniina
hengittämättä, ikuiseen uneen vaipuneena
rakastan häntä niin paljon
hänelle onnellisen elämän tahdoin
tapoin hänet, jotta hän saisi olla aina iloinen
ei enää koskaan surullinen
nyt hän elää jossain kauneimpa enkelinä
minun elämääni loistavana tähtenä
suutelen hänen kylmiä huulia kerran vielä
sitten laitan aseen ohimolleni, nään sitten hänet siellä
painan liipasinta ja tunnen kuinka se elämäni päättää
mitä tapahtuu seuraavaksi, sen kohtalo määrää

2011-01-04T11:53:00.000-08:00

Olen ajautunut mustaan pyörteeseen. Kaikki on niin pimeää ja sekavaa. En löydä tietä pois täältä, vaikka minne kävelenkin seuraa edessäni loputon pimeys. Vaikka haparoin käsilläni, en saa otetta mistää. Ilma tuntuu nii kylmältä ja tuskaiselta. Eteeni aina vähän väliä välähtelee kuvia onnellisuudesta ja asioista mitä minulla oli ennen, sitten ne kuvat muuttuvat verisiksi ja surullisiksi.
Tahdon pois tästä, en tahdo enään olla yksin ja levoton. Kuka vain hortoilee yksinään tässä mustassa pyörteessä...

2010-12-22T01:01:00.000-08:00

Kyyneleet hiljalleen tippuvat maahan

tämän petollisen veren sisältäni vuodatan

valheita, syytöksiä ja petoksia

muistoja ikäviä, satuttavia

edelleen mä sua rakastan

sut takaisin haluan

mut tiedän, se satuttaa liikaa

se kaikki päätyi huutoon ja tuskaan

yksin sateessa seison, odottaen sinua

tiedän... sä et enää rakasta minua

silti seison tässä, vaikka ikuisuuden

palellen, kylmissäni, odottaen rakastani

2010-12-19T11:15:00.000-08:00

Aamu muuttuu päiväksi, päivä illaksi ja ilta yöksi. Silti se sama painava tuska tuntuu sisälläni. Se sama tuska muuttaa kaiken harmaaksi ja mustaksi. Hymyileminen on vaikeaa, koska se sattuu. On vain helpompi luovuttaa ja olla hymyilemättä. Koitan olla huomaamaton. Pienen pieni, jota kukaan ei nää. Silloin ei kukaan voisi mua edes satuttaa. Niinhän ne jotkut sanoo olevansa minun ystäviä, mutta... Tuntuu, että he haluvat vain satuttaa minua.
En usko sitä mitä he sanovat, se satuttaa vain minua enemmän. Vaikka olenkin "kavereideni" joukossa, olen silti yksinäinen. Yksinäinen pieni ihminen tässä kylmässä maailmassa...
En vain jaksaisi enään. Sateiset päivät muuttuvat arjeksi ja aurinkokaan ei enää koskaan tahdo pilkistää harmaiden sadepilvien välistä. Kävelen vain yksin... Yksin eteenpäin tätä kuoppaista tietä, ilman ketään tai mitään.