Aamu muuttuu päiväksi, päivä illaksi ja ilta yöksi. Silti se sama painava tuska tuntuu sisälläni. Se sama tuska muuttaa kaiken harmaaksi ja mustaksi. Hymyileminen on vaikeaa, koska se sattuu. On vain helpompi luovuttaa ja olla hymyilemättä. Koitan olla huomaamaton. Pienen pieni, jota kukaan ei nää. Silloin ei kukaan voisi mua edes satuttaa. Niinhän ne jotkut sanoo olevansa minun ystäviä, mutta... Tuntuu, että he haluvat vain satuttaa minua.
En usko sitä mitä he sanovat, se satuttaa vain minua enemmän. Vaikka olenkin "kavereideni" joukossa, olen silti yksinäinen. Yksinäinen pieni ihminen tässä kylmässä maailmassa...
En vain jaksaisi enään. Sateiset päivät muuttuvat arjeksi ja aurinkokaan ei enää koskaan tahdo pilkistää harmaiden sadepilvien välistä. Kävelen vain yksin... Yksin eteenpäin tätä kuoppaista tietä, ilman ketään tai mitään.