Tää oli tällänen juttu, joka kaverin kaa keksittii. Aihe oli mitä sekopäisin. Piti kirjottaa tyypistä, joka herää puskasta, eikä muista mitään ja löytää taskustaa sitruspuristimen.


Oksat painoivat selkääni ikävästi ja päätäni särki. Ihan kuin pääni olisi ollut suuri ampiaispesä.
Minä en todellakaan tiennyt mistä olin tänne joutunut ja mikä minä olin. Tunnustelin itseäni, jotta löytäisin jotain merkkejä siitä kuka edes olin. Ei lompakkoa, ei kännykkää, ei mitään.
Sitten käteeni osui jotain. Jotain, joka oli hieman märkää ja se rapisi. Paperia! Vetäisin äkkiä paperin taskustani ja suuni loksahti auki sitä katsoessani. Paperissa ei ollut mitään järkeä, siinä luki kaunokirjaimilla kirjoitettu teksti "Sitruspuristin".
En aikonut kumminkaan jäädä makaamaan maahan ja vain odottamaan, että taivaalta tippuisi vastaus. Onneksi sentään ei satanut. Ilma oli ihana. Tuuli hyväili jokaista ihohuokostani ja aurinko piti oloni lämpimänä.
Nousin ylös ja katsoin ympärilleni. Olin jossain puistossa. Puita oli tiheästi, mutta keskellä sitä kulkui lehtien alle piiloutunut polku. Päätin lähteä kulkemaan sitä pitkin. Jalkani oli kenties nyrjähtynyt, koska kulkeminen oli hankalaa, mutta käveleminen olisi ainoa vaihtoehto.

Kun olin kävellyt hetken, maasta löytyi pieni punainen paketti. Paketin paperi oli täynnä kimalteita. Siinä luki päällä "Avaa minut"
Revin paperit auki ja otin kiireisesti laatikon kannen irti. Sisältä paljastui sitruunapuristin ja lappu, jossa luki "Sinä tarvitset tätä"
Joku siis tahtoi leikkiä kanssani. Hieroin kutiavaa nenääni ja jatkoin kävelyä huterin askelin. Maa oli jostain syystä märkä, ehkä eilen oli satanut.

Tie päättyi ison kivisen rakennuksen eteen. Sen punaiset tiilet olivat kuluneet ajan saatossa ja ikkunat olivat rikki. Piha oli samanlainen kuin muukin puisto alue. Paljon puita ja lehtiä maaassa. Talon ainut kaunis koriste oli isot kiviset patsaat, jotka muistuttivat sitruunaa. Naurahdin. Se joka leikki minun kanssani varmasti piti sitruunasta tai oli ainakin hyvin huumorintajuinen.
Kävelin epävarmoin askelin kivisiä portaita ylös rakennukseen. Luultavasti vain sieltä saisin vastauksen. Nenääni pisti jokin hyvin katkera haju ja nyrpistin nenääni sille.
Ovi oli onneksi auki, joten en joutunut rikkomaan sitä ja pääsin helposti sisääni. Talo oli sisältä pimeä ja ilmassa leijui paksu pölykerros. Jostain kaukaa kuului jonkun naisen ääni, hän toisti samaa sanaa kuin se olisi jokin loitsu: "Purista, purista, purista..."
Kävelin kohti tuota ääntä innoissani ja hieman peloissani. Lattia oli täynnä vanhoja sanomalehtiä, jotka rapisivat kun astuin niiden päälle.

Vihdoin saavuin huteran näköisen puisen oven eteen ja otin kahvasta kiinni. Huone oli täynnä sitruunoita ja toisessa nurkassa istui se nainen, joka toisti sitä samaa sanaa. Nainen näytti hyvin vanhalta, noin 90-vuotiaalta. Hänellä oli ryppyinen iho, joka oli kulunut iän saatossa ja luut pistivät esiin sen alta.
Nainen nosti päätänsä minut huomatessaan ja sanoi kuin kuiskaten: "Olen odottanut sinua, nyt purista" En voinut olla tuijottamatta tuon naisen kasvoja tai siis hänellä ei ollut edes kasvoja.
Kumminkin pian päässäni alkoi soimaan käsky, että minun pitäisi puristaa nuo kaikki pari sataa sitruunaa. Otin yhden sitruunan käteeni ja puristin siitä mehut isoon sankoon.

Kun olin saanut työni valmiiksi vanhus oli poissa ja hänen tilallaan oli nuori nainen. Hänellä oli täydellisen pehmeä valkoinen iho, ruusun punaiset huulet, kauniin siniset silmät, kuin valtameri ja tuota täydellisyyttä korosti vaaleat pitkät kiharat hiukset.
Nainen sanoi minulle ihanalla äänellä, kauneimmalla mitä olin koskaan kuullut: "Kiitos pelastit minut. Nyt sinä saat palkkiosi"
Nainen kosketti minua ja tunsin putoavani. Putoavani kohti tyhjyyttä. Ympärilläni vilahteli kuvia ja pudotus tuntui jatkuvan ikuisuuksiin. Luulin, että se ei koskaan loppuisi kunnes tunsin jotain pehmeää.
Päähäni sattui todella paljon ja silmäni eivät aluksi nähneet kuin sumeaa. Sitten tajusin olevani omassa sängyssäni.