Saoirse katseli kuinka pienet vesipisarat valuivat pitkin vaunujen lasia jättäen jälkeensä juovat, jotka kumminkin pian hävisivät tehdäkseen tilaa uusille pisaroille. Hän veti keuhkoihinsa kylmää ilmaa ja päästi sen pian ulos. Tämän sisällä velloi painava tunne, jota vahvisti hänen rinnassaan sykkivä tykytys. Vaikka hän yrittikin ajatella selvästi, mikään ei tuntunut olevan oikeaa ja asiat pyörivät hänen päänsä sisällä kuin vuoristorata huvipuistossa.
Saoirselle oli tauottu kohtalo, jota hän oli päättänyt muuttaa. Ajatus pakko avioliitosta miehen kanssa, jota hän ei voi sietää sai hänen ihonsa väreilemään inhosta. Kaikenlisäksi tuo mies oli ylimielinen ja itsekäs. Mutta sehän ei ollut päätarkoitus, että hänellä oli asiat hyvin. Heidän avioliitollaan piti olla vaikutus hänen vanhempiensa rahatilanteeseen ja hänen sukunsa maineeseen. Kukaan ei pitänyt häntä elävänä. Hänestä tuntui kuin hän olisi vain kaunis uniikki maljakko, jota ihailtiin ja jota kohdeltiin niin kuin näki parhaakseen, mutta maljakolta ei koskaan kysytty lupaa.


Saoirse pudisteli päätään ja siirsi katseensa käsistään takaisin pihalle. Sade oli laantumassa ja aurinko oli pilkistämässä tummien pilvien takaa ensimmäistä kertaa moneen päivään.
”Saoirse, tahdotko jaloitella ennen kuin jatkamme matkaa?”, mies tuli kysymään häneltä. Hänen solisevan pehmeä äänensä sai aina Saoirsen olon mukavaksi. Sen kuuleminen oli samanlaista kuin nauttisi jotain makeaa viiniä. Hän tyytyi nyökkäämään miehelle ja astui varovasti vaunujen ovesta ulos. Saoirse asetti jalkansa kylmään maahan ja hymy nousi tämän huulille, kun tunsi maan vapauden imeytyvän häneen.
”Tule”, hän sanoi miehelle ja otti tämän kädestä kiinni. He juoksivat kohti metsää nauraen. Saoirse tanssi nurmikolla miehen edessä ja tämän nauru sai miehenkin olon vapautuneeksi.
”Se oli hauskaa”, mies sanoi ja katsoi Saoirsea syvälle tämän silmiin, samalla tapaa kun hän katsoi niihin ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten. ”Minä rakastan sinua”, hän lausui ääneen. Saoirse kurottautui lähelle miestä, silittäen tämän poskea samalla ja kuiskasi:”Minäkin rakastan sinua Azure.”
Sitten Azure painoi ruusunpunaiset pehmeät huulensa Saoirsen huulia vasten. Muu maailma suli heidän ympäriltään ja hetken olivat vain he. Azure maistoi huulillaan naisen vapauden ja rakkauden. Se maistui keväältä, raikkaalta ja puhtaalta. Saoirsen lämpö vahvisti tuon tunteen ja se sai miehen olon varmaksi ja tuntui hetken ajan kuin hän olisi maailman vahvin ihminen ja hän voisi tehdä mitä hän ikinä tahtoisi.
”Lupaatko, että jos meidän matkamme ei onnistu, että et ikinä unohda minua”, Saoirse sanoi hennolla äänellään. Azure painoi tytön pään tämän rintaa vasten ja alkoi hennoin liikkein silitellä tytön hiuksia. ”Älä sano noin kultaseni. Usko siihen, että kaikki päätyy parhain päin. Miten voisin unohtaa sinut, kun olet osa minua”, hän vastasi hiljaa, mutta tarpeeksi kovaa, jotta Saoirse kuuli hänet.
Auringon kultaiset säteet valaisivat heidät ja se lämmitti heitä, vaikka maa oli märkä ja kylmä. Heidän rakkautensa oli tarpeeksi vahvaa ja se pystyisi sulattamaan syvemmänkin jäätikön. Vain he kaksi muodostivat yhdessä jotain mitä harva ymmärsi, kahden ihmisen sydämien välisen liiton.


Aurinko pisti Saoirsen silmiin kun hän yritti hahmottaa sen missä hän oli ja kenen kanssa. Pian hänelle muistui mieleen edellis yö ja heidän pako matkansa. ”Azure! Meidän pitää mennä, me nukahdimme, me… Kohta on liian myöhäistä”, hän huusi hädissään ja nousi ylös.
”Ei hätää kultaseni, eivät ne meitä löydä. Olemme kaukana…”, Azure aloitti, mutta hänen puheensa keskeytti aseen laukauksen ääni.
”He ovat täällä”, kuului jonkun miehen matala ääni, joka oli täynnä vihaa. Se kaikui kivistä, joita oli aukiolla.
”Azure, tule”, Saoirse sanoi kyyneleet silmissä vaistoten sen mikä heitä odotti. Azure tiesi mistä oli kyse ja tarttui naisen kädestä. He lähtivät juoksemaan kohti syvemmälle metsään.
Oksat raapivat heidän ihoaan verille ja kivet pistelivät heidän jaloissaan. Saoirse itki hädissään ja hengitti hyvin nopeaan tahtiin. Hän pelkäsi. Metsä kävi kokoajan tiheämmäksi ja aurinko jäi piiloon tiheiden puiden taakse. Saoirse yritti saada lohtua Azuren lämpimästä kädestä, mutta edes hänen läsnäolonsa ei saanut hänen oloaan paremmaksi. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja sanoi: ”Meidän on turha paeta sitä, mikä kumminkin meitä odottaa. Minä luovutan” Azuren katse vaelteli pitkin tytön hätääntyneitä ja pelokkaita kasvoja, mutta hän tiesi, että tyttö puhui vain totta. He jäivät seisomaan aukiolle ja kuulivat miesten askeleet lähellä heitä. Azure puristi lujasti tytön kättä ja rukoili, että he päätyisivät jonnekin hyvään paikkaan, jossa kukaan ei tulisi heidän rakkautensa väliin. Ennen kuin miehet virittivät aseensa ja ampuivat heitä Azure kuiskasi Saoirselle: ”Yhdessä, aina